Vanha kirjoitelma, jonka kirjoitin ystävälleni joskus yläasteella. Kirjoitusasu on muodossa, jossa kopioin sen paperilta - rakennetta vain on yritetty saada lukukelpoiseksi. Kommentteja otetaan kuitenkin vastaan, vaikka kyseessä vanha teksti onkin.
Oli syksyinen ilta. Kävelin metsäpolkua pitkin, jota koristivat oranssin ja ruskean sävyiset vaahterat, vaikka suurin osa niiden lehdistä olikin jo pudonnut polulle. Linnut olivat kadonneet puista etelän lennolleen. Sieltä täältä pystyin kuitenkin yhä kuulemaan tiaisten viserryksen. Tuntui siltä, kuin voisin haistaa talven tulon kirpeän tuoksun.
Mutta milloin se tulee? Kuinka kauan joudumme odottamaan, kunnes pääsemme hyppimään paksuihin valkeisiin kinoksiin? Entä milloin HÄN tulee? Olen kulkenut tällä polulla jo iäisyyden, mutta hänestä ei näy eikä kuulu pihaustakaan.
Muistan kuinka meillä oli tapana temmeltää näillä poluilla, aina lastentarhasta
yläkouluun asti. Muistan myös sen, mitä joskus tunsin häntä kohtaan. Tietääköhän hän siitä? Tuskin. Pidimme aina hauskaa toistemme kanssa... toisin kuin nykyään. Emme voi enää juoksennella ympäriinsä, kun ikääkin alkaa karttua ja on tämä työelämä edessä.
Mitäköhän tuleva tuo tullessaan, kun olemme pelkästään jo näinä vuosina muuttuneet niin paljon? Ken tietää.
Polulta kuului oksan rasahdus ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Sieltä hän tuli, vanha lapsuudenystäväni. Tunsin, kuinka sydämeni rupesi tykyttämään.
"M-moi..!", sopersin hänelle, kun hän asteli minua kohti.
"Tere, jouduitko kauankin odottamaan?", hän kysyi minulta.
"Een, ja olihan se mukava talsia näillä vanhoilla poluilla muistellen menneitä."
"No hyvä... jouduin katsomaan sisareni perään, joten en päässyt tulemaan aikaisemmin", hän selitti.
"Ei se mitään."
Katsoimme toisiamme. Tunsin, kuinka poskeni punehtuivat, kun hänen silmänsä tunkeutuivat omiini.
"Noh... mennäänkö?", kysyin tarttuen samalla hänen käteensä ja yritin kiskoa sen mukaani.
Se ei kuitenkaan liikkunut minnekkään. Kuulin kurkun rykimistä ja käänsin katseeni ystävääni. Kohtasin kirkkaat vaaleansiniset silmät, jotka katsoivat suoraan minuun. Niin arkoina ja yksinäisinä. Tapitin häntä kysyvästi.
"Minun täytyy kertoa sinulle jotain...", hän sanoi ja huomasin selvästi, kuinka puna levisi hänen poskilleen. Tiesin mitä oli tulossa ja kysyin: "Mitä?", vähintäänkin yhtä punaisena.
Hän yritti sopertaa jotakin, mutten saanut siitä mitään selvää. Sitten hän pudisti päätään, tarttui kaksin käsin minusta kiinni ja suuteli minua hellästi. Antauduin täysin sen tunteen vietäväksi, jonka tunsin. Se oli suurempi, kuin mikään aiemmin tuntemani. Sitä ei kuitenkaan voinut jatkua loputtomiin, vaan huulemme erkanivat toisistaan. Yhtäkkiä mieleni täyttyi suuttumuksesta edessäni seisovaa henkilöä kohtaan.
"Tiedätkö, kuinka kauan olen odottanut tuota!?", huusin hänelle ja taoin nyrkeilläni hänen rintaansa.
Hän ei vastannut, vaan sulki minut syleilyynsä. Rauhoitun samassa, kun näin ensilumen satavan maahan ja jäimme nauttimaan hetkestä, lumen ja lehtien keskelle.
No comments:
Post a Comment